Sosiaalinen jaksaminen

Olen viimeisen vuoden aikana vähentänyt aika paljon sosiaalisia menoja, erityisesti isompia tapahtumia ja klubeilla käymistä, mutta myös pienempiä juhlia ja illanistujaisia. Se on parantanut sekä omaa jaksamistani ja hyvinvointiani että toiminut tärkeänä itsetutkiskelun paikkana. Olen käynyt läpi paljon sitä, kuinka tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten mene johonkin, mihin minut on kutsuttu ja missä todennäköisesti olisi mahdollisuus nähdä mukavia ihmisiä, vaihtaa kuulumisia ja pitää yllä sosiaalisia verkostoja. Koen huonommuutta, koska en vain yksinkertaisesti jaksa. Minulla ei ole mitään muuta menoa, en ole sairaana, ei ole mitään varsinaista syytä, miksen menisi. 

Ne kerrat, kun olen kyennyt olemaan tuntematta huonoa omaatuntoa ja nauttinut rauhassa siitä, että saan viettää rauhallista iltaa kotona lukien tai ehkä käydä kävelyllä sen sijaan, että olisin meluisissa bileissä yrittämässä puhua kahdellekymmenellä ihmisille yhtä aikaa, ovat olleet todella voimauttavia. On tuntunut hyvältä pystyä tunnistamaan ja kunnioittamaan omia rajojaan sen sijaan, että menisi johonkin vain koska tuntuu siltä, että pitäisi. 

Joskus kadehdin ihmisiä, jotka jaksavat olla sosiaalisia ja nauttivat siitä, kun ympärillä on koko ajan paljon muita ihmisiä ja toimintaa. On hetkiä, kun toivon, että minäkin pystyisin. Että en tuntisi oloani joka kerta niin hengästyneeksi ja kuluneeksi. 

Joku saattaisi kysyä, että mikä ihmisissä sitten on niin kuluttavaa. Omalla kohdallani osasyy on varmasti se, että töissä kohtaan joka päivä kymmeniä ihmisiä, sekä kasvokkain että puhelimitse. Puhun paljon, kuuntelen, olen läsnä. Kohtaan itkua, huutoa, surua, raivoa, pettymystä. Se vie voimia, erityisesti ihmiseltä, joka on jo valmiiksi herkkä muiden tunteille ja mielialoille. Vapaa-ajalla kaipaan ihmissuhteiltani ennen kaikkea vakautta, syvyyttä ja merkityksellisyyttä, iloa ja naurua unohtamatta. Mutta kaiken sen hälinän ja tunteiden kirjon jälkeen, mitä töissä kohtaan päivittäin, en saa kovinkaan paljoa irti esimerkiksi isoista juhlista, joissa ehdin vaihtaa lähinnä pintapuoliset kuulumiset ihmisten kanssa. Usein on huomattavasti mielekkäämpää tavata ihmisiä kahden kesken.

On toki niitäkin päiviä, jolloin on ihanaa istuskella pienellä tai vähän isommallakin porukalla; keskustella, nauraa, juoda viiniä. Mutta sen jälkeen tarvitsen aina myös omaa, hiljaista aikaa, aikaa palautua. 

Ja totta kai pelkään, että jos jätän riittävän monta kertaa menemättä, kukaan ei enää kutsu minua mihinkään. Jos sanon ääneen, että minua väsyttää, että tarvitsen nyt enemmän hiljaisuutta, ehkä ihmiset ajattelevat, etten ylipäänsä halua nähdä ketään tai mennä mihinkään. Lähipiirin kanssa olen tästä aiheesta puhunut vuosien varrella niin paljon ja usein, että uskon heidän ymmärtävän. Mutta uusien tai vähän vieraampien ihmisten kohdalla huomaan, että joudun aina miettimään, mitä sanoisin tai miten selittäisin asian. Ja mietin, kuinka hyvin ihmiset ymmärtävät. Nykymaailma on niin hektinen, sosiaalinen ja täynnä aistiärsykkeitä, tapahtumia ja katkeamatonta informaatiovirtaa, että välillä itsellekin tulee illuusio siitä, että pitäisi koko ajan olla tavoitettavissa, näkyvillä ja läsnä kaikessa. Eikä se ole mitenkään mahdollista.

Olen kuitenkin huomannut, että tässäkin asiassa harjoittelu auttaa. Mitä useammin olen rehellinen itselleni ja teen päätöksiä sen mukaan, sitä helpompaa se on seuraavalla kerralla. Välillä syyttelen itseäni tai olen sitä mieltä, että pitäisi jaksaa, pitäisi mennä vaan ja hymyillä, mutta jos kykenen silti tekemään tietoisen päätöksen oma hyvinvointi edellä, nekin tunteet yleensä menevät ohitse. Ja silloin myös ne kerrat, kun päätän mennä, kun huomaan, että tänään jaksan ja haluan, niin uskon, että olen niinä hetkinä myös huomattavasti parempaa seuraa kaikille, niin rakkaimmille kuin uusillekin tuttavuuksille.

Last days of summer

Rakas päiväkirja, 

En ole kirjoittanut vuosiin, enkä tiedä mistä aloittaa. Tämän on tarkoitus olla paikka, johon voin kirjoittaa ajatuksistani, kokemuksistani ja tunteistani. Kaikki kirjoittamani ei välttämättä tule olemaan loppuun saakka hiottua tai työstettyä, mutta aion hyväksyä sen. Voi olla, että tulen ottamaan joitakin taiteellisia vapauksia siinä, kuinka ilmaisen asioita. Senkin aion hyväksyä. Elämä ei useinkaan ole niin puhdasta, kaunista tai runollista kuin haluaisimme sen olevan. Paljon on kuitenkin kiinni siitä, millaista tarinaa kerromme, itsellemme ja toisillemme. 

Olen erikoisessa kohdassa elämääni juuri nyt. Olen ensimmäistä kertaa vakituisessa työssä, jossa viihdyn. Se ei todennäköisesti tule olemaan paikka, jossa viihdyn seuraavat kolmekymmentä vuotta, mutta juuri nyt se tuntuu oikealta paikalta. Jossakin kohtaa aion hakea opintovapaata ja suorittaa nykyiset opintoni loppuun. Nähtäväksi jää, olenko sitten tyytyväinen vai kiinnostunko jostain muusta alasta seuravaksi. 

Olen myös ensimmäistä kertaa elämässäni vakituisessa parisuhteessa, johon liittyvät tulevaisuudensuunnitelmat alkavat käydä ajankohtaisiksi. Tulevan syksyn ja talven aikana haluaisimme löytää ensimmäisen oman kotimme. Ajatus asunnon ostamisesta ja muutosta samaan aikaan sekä innostaa että pelottaa. Olen onneksi saanut paljon aikaa valmistautua ja sulatella asiaa, ja hiljalleen minussa on alkanut muodostua varmuus siitä, että pystyn tähän. Minä, ehkä sitoutumiskammoisin ihminen, jonka tiedän. 

Huomaan, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen jotakin todella syvää kaipuuta ja halua vakauteen. Ajatus uuden kodin sisustamisesta ja hyvän tuntuisesta, lämpöisestä ja kodikkaasta arjesta tekee minut suunnattoman onnelliseksi. Haluan pieniä, kauniita, arkisia hetkiä, jotka yhdessä luovat turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta. 

Tiedän, ettei se tule koskaan riittämään. Tiedän, että vaihtelua on oltava. Ja erityisesti tiedän, että välillä arki nyt vain on kaoottista, sotkuista ja aivan liian kiireistä. Mutta haluan silti uskoa, että rakentamalla siihen toimivia rutiineja ja varaamalla riittävästi aikaa itselleen tärkeisiin asioihin, sitäkin kiirettä ja kaaosta on mahdollista vähentää. 

Viime vuosi ja erityisesti viime syksy olivat todella, todella raskaita, monista eri syistä. Vielä tämä kevätkin kului jonkinlaisessa välitilassa, mutta kesä on parantanut todella paljon, tuonut lisää voimia, iloa ja uskoa siihen, että suunta on oikea. 

Näin loppukesästä minulla tuntuu usein olevan jotakin ihmeellistä lisäenergiaa tehdä asioita ja saada muutoksia aikaiseksi ennen pimeän tuloa. Olen käyttänyt sitä energiaa kodin ja arkeni järjestämiseen ja yksinkertaistamiseen. Yksi ilta katsoin työkaverini suosittelemana todella hyvän dokumentin minimalismista, joka antoi vielä lisää inspiraatiota sen työstämiseen, mitkä asiat todella ovat merkityksellisiä ja tuovat lisäarvoa elämään.  (Minimalism: A Documentary About the Important Things, https://minimalismfilm.com/)

“There’s no such thing as an autobiography;

there’s only art and lies.”

Haluan kirjoittaa tänne mahdollisimman avoimesti, menemättä kuitenkaan muiden kuin itseni yksityisasioihin, koska haluan samalla myös työstää omia ajatuksiani ja tunteitani. Jeanette Winterson ilmaisee asian melko radikaalisti, mutta itse olen aina mieltänyt kyseisen lainauksen enemmän siltä kannalta, että taiteilija valitsee käyttämänsä narratiivin, eikä mitään yksioikoisia totuuksia ole olemassa.